Oli tänään taas psykologi. Ensimmäistä kertaa jäi ahdistunut olo tila tapaamisesta. Puhuttiin liian arasta asiasta liian paljon; itsetunnostani ( jota ei ole olemassa.. ) Oli inhottavaa. Sain 'kotitehtäväksi' miettiä itsestäni jotain hyviä puolia tai missä olen hyvä.. Liian vaikea, en keksi juuri mitään. Helpompi olisi jos saisi raapustaa itsestäni huonoja puolia..

Harjoitukset olisi ollut tänään, mutten ollut niissä. Ei jaksanut keskittyä niihin, ei mihinkään. Voimavarat on niin vähissä, tekisi mieli vain nukkua kymmenen kertaa kellon ympäri, voisi hieman edes tämä väsymys helpottaa. Huokaus..

Samia ikävä, vaikka tänään hän olikin minun luonani vapaa-ajalla. Silti on ikävä. Tahtoisin hänet nyt luokseni tukemaan minua, tahtoisin halata häntä tiukasti ja itkeä hänen olkapäätään vasten. Olla turvassa kaikelta pahalta hänen kainalossaan.. Saada olla onnellinen..

Huomenna koulua.. Jälleen.. En jaksa.. Mutta pakko se on jaksaa.. äidin takia.. Se saa muuten hermoromahduksen jos minua ei koulussa näy.. Mutta hei, olenhan minä ollut jo viisi päivää koulussa kiltisti, putkeen.. Se on iso saavutus minulta.. Hyvin iso.

Itkettää ja ahdistaa. Ei ole hyvä olla yksin. Tahdon Samin luo. Tai Sinin luo.. Jonkun luo.. Ahdistaa niin perkeleesti ja kyyneleet valuvat koko ajan poskia pitkin.. En jaksa.. Tahtoisin vain kuolla.. Mutta en voi.. En saa jättää Siniä, Samia ja perhettäni.. En saa.. Pakko jotenkin jaksaa.. Saisinpa ajan sinne poliklinikalle ja jos saisin lääkkeet, niin saattaisin jopa jaksaa tätä elämää jotenkuten ja kuolla vasta sitten kun on oikeasti minun aika..

Mutta... Katoan..